Liena hiipi ihmisten taakse, ja kun pelimanni alkoi viululla rimputtaa polkkaa, hiipi hän kenenkään huomaamatta pihaan ja astui mökkiään kohti. Mennessään hän kuuli lattian palkkien kolisevan polkan tahtiin, hänen Miinansa kihlajaispolkan tahtiin! Se helisi hänen korvissaan:
Seiväs pystyyn, seiväs pystyyn,
seiväs, seiväs, seiväs pystyyn!
Jaa, jaa, kyllä hän oli koko ikänsä sitä seivästä pystyttänyt ja siihen kunniansa kukkoa odottanut ja nyt se taisi tulla.
Laula, laula, laula, kukko!
PINTAPUKKI
Et sä poika surra saa, kun henttus' on pintapukki. Hei sun hei, mun hevosein, sun henttus' on pintapukki.
Se on sorja varreltaan
kuin kankahan sahatukki,
Hei, sun hei, mun hevosein,
kuin kankahan sahatukki.
Repsikka se sillallaan
taas tukkia sahaan vääntää,
hei, sun hei, mun hevosein,
taas tukkia sahaan vääntää.
Aina pintapukkihin
se palavat silmät kääntää;
hei, sun hei, mun hevosein,
ne palavat silmät kääntää.
Laulavan tukkiajurin ääni tupsahti lumiseen metsään. Hevonen astui jalasta jalkaa märkänä ja takkuisena. Keli oli pehmeä, tie pahaksi ajettu ja reessä korkea röykkä komeita tukkeja. Laulajan vieressä kuormalla istui toinenkin mies piippuaan imien ja hymähdellen.