— On sitä siinä pintapukkia Almassa!
— Helkutti, jos minäkin saisin sellaisen muijan, että sillä olisi aina suu simassa, silmät hymyssä, ääni livertäisi ja laulaisi ja pää olisi hiukan kallellaan kuin linnulla, eikä se Alma, helkutti vieköön, silti mikään lintu ole. Mennäppä sinne kopsasemaan, niin kyllä näpilleen saa. Heittää se hyvänkin miehen, niin että töppöset töyssää, kehui laulaja.
— Heittää kylläkin, vakuutti toinen ja heilahutti itsensä mukavampaan asentoon kuormalla.
— Mikäs on heittäissä, kun on yhtä leveät hartiat kuin sinullai.
— Ohoh, sentään!
— Tota, oletkos koettanut voimiasi…?
— Käykös kateeksi?
Hevonen pysähtyi ja laulaja riipaisi ohjaksista, maiskutti suuta, huusi ja sadatteli. Eihän siinä mikään auttanut, miesten piti ulottaa roikkuvat koipensa hirsiltä maahan asti ja kangilla vääntää kuorma irti vajoksista ja ohjasten perillä innostuttaa valakka nopeasti astumaan. Metsikkö loppui ja aukealla, viettävällä rinteellä näkyi pieni, tilapäisesti kyhätty saha. Pitkin jyrkähkön rinteen niskaa kulki talvinen tukkitie ja sitä myöten lähti valakka nytkin pukinhyppyä nelistämään nähtyään tien päässä lautakojun, jossa se vainusi hyvänhajuisia heiniä ja vettä.
Toinen mies loikkasi reestä käänteessä:
— Kiitos kyydistä!