Se oli metsän lempilasten kohtalo.
Repsikka tarttui uudestaan veiviinsä ja nostatti ketjuilla puita sillalleen. Taipuessaan hän käänsi kasvonsa alas ja silmät sattuivat kuin tottumuksesta nuoreen naiseen pintalavitsan ääressä.
Nainen oli pintapukki, erotti tottuneella silmällään ja varmoilla käsien käänteillä kelvottomat laudanhylyt ja työnsi kelvolliset ahneisiin teriin ja puretti niistä kaarnaiset syrjät.
Terien huimaava vauhti kahlehti hänet ja pakotti noudattamaan tasaista, erehtymätöntä säännöllisyyttä liikkeissä.
Hänellä oli pieni pää, kädet ja hartiat kuin miehellä, lanteet lujat ja kapeat, jalat jäntehikkäät kuin maahan isketyt puut. Hänen olentonsa majesteettinen voima oli vuosien kuluessa kehittynyt ruumistuneeksi koneeksi.
Kasvojen samea väri oli kuin huntu, jonka lävitse hymyili luontainen hyvyys ja neitseellinen puhtaus. Uneliaat silmät tähystivät maailmaa kuin olisi se ollut kaukana usvan peitossa.
Sielu uinaili. Hän oli vain pintapukki.
Repsikka oli iskenyt silmänsä häneen. Sen jokainen tiesi tässä sahayhteiskunnassa, missä sahurista pinnankantajaan ja sahajauhoinluojaan saakka kaikkien etu riippui kunkin yksityisen kunnosta, ja jokainen tukki tarvitsi kaikkia sahalaisia, ennenkuin se tipahutti pennin tai osan pennistä työssä rähjääntyneisiin taskuihin.
Kukaan ei olisi antanut häntä repsikalle.
Miksikäs ei? Olihan mies komea, toisinaan hiukan tuittupäinen, mutta pohjaltaan hyväsydäminen.