Niin, miksikä ei?
Eivät he voineet sitä selvin sanoin kuvata, aavistivat vain jotain vajautta.
— Hakekoon repsikka jonkun muun muijakseen. Alma on meidän pintapukkimme, ajatteli ensimäinen sahuri, vaikkei hän siitä sahalaisille mitään sanonut.
Mutta repsikka oli ajatuksissaan pitänyt jo kauan Almaa omanaan ja usein pitkällä, tulisella silmäyksellä herättänyt eloa hänen uneliaille kasvoilleen. Silloin aina painui sameaihoisiin poskiin somat kuopat, povessa hytkähti ja Alma liversi laulua hiljaa, varovasti, upottaen sen sahan pärinään. Mutta kone surisi surkeasti ja vaati ahnaasti ruokaa.
Ja nuo toiset, eiväthän ne suoneetkaan.
Mutta taaskin iskivät pyytelevät silmät. Sen Alma tunsi katsomattakin. Veret pulpahtivat kasvoihin, polttivat kuumina jäsenissä ja polvet notkahtelivat.
Keväinen tuuli huuhtaisi sahan lävitse. Se sammutti hehkun, mutta jätti kolottavan ikävöimisen. Alma katsoi salavihkaa sillalle, ja siellä hän seisoi, — oli komea ja suora kuin honka. Ei muut sellaisia olleet. Eivät olleet ja siksi kai kadehtivat. Kadehtikoot! Taas tuli viileä, leikkisä tuulenpuuska ja tukkiajurin laulu sen kintereillä:
Et sä poika surra saa, kun henttus' on pintapukki. Hei, sun hei, mun hevosein, sun henttus' on pintapukki.
Alma vilkaisi sillalle. Hänen repsikkansa nauroi täyttä kurkkua ja muut hymyilivät, ja sahat ne vasta rähäkkää pitivät.
Mikäs siinä auttoi. Kun sunnuntaina oli tanssit, ei Alma enää jaksanut vastustaa. Hymykuopat leikkivät ainaisesti sameilla poskilla ja raikas suu oli hiukan avoinna. Huimassa valssissa, hämärässä huoneessa repsikka rohkeasti riisti viimeisenkin epäyssanan hänen huuliltaan. Se yö oli heidän hääyönsä ja vihkiminen tuli sitte kun ennätti.