Sahassa ei mitään muutosta tapahtunut. Repsikan ja pintapukin välit olivat nyt selvät: ei vaihdettu tulisia silmäyksiä, eikä heidän naurunsa herättänyt enää toverien kateutta taikka uteliaisuutta. He olivat mies ja vaimo ja sitäpaitsi repsikka ja pintapukki.
Aikoinansa Alma sai pienen pintapukin ja jäi sahasta pois muutamiksi päiviksi.
— No, niin olet luto kuin tyhjäksi kolistettu jauhosäkki, sanoi hänelle sahuri.
Alma naurahti. Hymykuopat olivat matalammat ludoissa poskissa, luut tuntuvammat ruumiissa ja silmien sini haalea.
Lämmittäjä asui perheineen samassa rakennuksessa kuin Alma, ja hän tuli vaimoineen lapsen kummiksi.
— Tää pikku pintapukki on syönyt äitinsä lihavuuden eikä jaksa sentään lihoa, sanoi konemies katsellessaan Alman heikkoa perillistä.
— Mikäs siihen oikein on syynä, kun äiti on kuin puolet pienestä talosta eikä isäkään huonohenkinen, sanoi eräs ristiäisvieraista.
Alma piteli kömpelösti pienokaista, hasasi kapalon ja veti suurilla sormillaan nauhat umpisolmuun. Lämmittäjän vaimo katseli säälien häntä ja otti vauvan hoitoonsa. Se lakkasi huutamasta kuin naulaan.
— Kas, kas kun tietää, koska oikea mamma pitelee, naureskeli konemies.
Alman kasvoilla asui äidillinen hellyys, ja innokkaana hän auttoi naapurivaimoa lapsen kapaloimisessa.