Eräänä aamuna repsikka sai mennä yksin työhön.
— Alma on huimaus taudissa, ei jaksa nousta, selitti repsikka.
— Mistä se nyt tuli? kysyi sahuri.
— Ei ole nukuttu siitä saakka, kun tyttö tuli. Se huutaa aina.
Miehet kynsäisivät korvallistaan ja sahassa oltiin alakuloisia. Terät viuhuivat äreinä ja vihaisina ja väki murjotti.
— Sanoinhan minä sitä, ajatteli sahuri ja lämmittäjä, vaikka eiväthän ne kumpikaan mitään sanoneet nyt enempää kuin ennenkään.
Pikkunen pintapukki kuoli ja aikaa voittaen Alman hymykuopat syventyivät, silmiin tuli jälleen hyväntahtoinen uneliaisuus ja viehätyksen harso varjosti kasvoja. Repsikan katseet paloivat kuin ennen kosinta-aikana.
Alma ei välittänyt.
— Alma on viisas, ajatteli sahuri, ja koko sahan väki seurasi taas uteliaana kahden rakastavaisen ottelua.
— Kyllä susi lampaan syö, kun kerran pakinoille pääsee, sanoi konemies rehevälle vaimolleen kotona, kun tuli puhe naapurien keskinäisistä väleistä.