— Alma ei ole oikein viisas, kuiskasi vaimo.
— Älä höpötä, morahti mies.
— Eihän tuo osaa hoitaa lasta, pitelee kuin puunukkea, ja sitä se nyt suree, että se tyttö kuoli sentähden. Niin ettei hän nyt enää uskalla toista.
— Sinä kyllä uskallat, vai mitä? Mies pukkasi vaimoaan kylkeen ja molemmat nauroivat.
— En minä olekaan pintapukki, sanoi vaimo ja kietoi lapsen pehmoisiin vaippoihin ja laski vaunuun. Siellä se jorisi pitkät jutut, tarttui isän harallisiin sormiin: pää nousi ja suu hapuili mahtavaa peukaloa. Isä hymähteli ja äiti vastaili loruihin.
Alma ja hänen miehensä istuivat pöydässä vastakkain, kastoivat vuoroon leipäänsä sianlihakastikkeeseen vadissa. Alman valkoiset hampaat purivat ahnaasti lihaa, jota hän piti hyppysissään suunsa edessä.
Mies käytti linkkuveistä apunaan ja pureskeli yrmissään sitkeätä lihaa. Katse lensi vähä väliä vaimoon. Syötyään hän lähti uunin luo tupakoimaan.
Korjattuaan ruuat pois ja siistittyään hiukan huonetta, veti Alma kuin ohimennen piirongin laatikon auki ja piteli pieniä vaatteita. Ne olivat tyttövainaan. Hän häpesi miestään, ei tahtonut vetää niitä näkyviin levitelläkseen ja silitelläkseen sylissään, niinkuin mieli teki, vaan järjesteli pinosta pinoon piilossa. Vähitellen hän vaipui muistoihin, unohti miehensä ja onnellinen ilme kasvoillaan vaipui polvilleen laatikon eteen. Kastelakin vaaleanpunainen vuori hohti somasti harson läpi ja valkoinen kastekolttu oli kuin pilveä. Täytyi painaa sitä poskelle. Hän hiukan vavahti. Se oli untuinen kuin tyttövainaan iho. Suun ympärillä värähteli ja kyynel putosi koltunpoimuihin.
Mies tuli luo, nosti syliinsä.
— Ainako sinä vielä…?