Alma pyyhki kyyneliään ja työnsi miehen luotaan.
— Mikä sinua riivaa! huusi mies suuttuneena. Enkö minä muka ole kyllin hyvä sinulle?
Alma katsoi häneen suurin silmin. Tuli sääli itseä, miestä, ja nyt tulvivat kyyneleet, ja suuri ruumis hytkyi nyyhkytyksestä.
— Tämä nyt on riivattua! Etkö saa sanaa suustasi?
— En osannut sitä pidellä. Ja tahtoisin osata.
— Sitäkö sinä jullutat kuin paha vunukka? ja mies nauroi täyttä kurkkua.
Alma pyyhki kyyneleensä, katsoi pitkään mieheensä.
— Niin se on, kun on elääkseen, niin elää, kun on kuollakseen, niin kuolee, ei siinä pitelemiset auta, sanoi mies.
Alma huokasi.
Lämmittäjä oli oikeassa, kyllä susi söi lampaan, kun pakinoille pääsi. Kun vuoden kuluttua saha muutettiin toiseen paikkaan, oli Almalla reipas, pieni repsikka. Sitä hän hoiteli kuin silmäteräänsä, ajatteli aina ja riensi juoksujalassa työstä kotiin, heräsi yöllä käden käännähdykseen, iloitsi sen pienimmästäkin eleestä ja teetti sille komeita vaatteita. Hän oikein tuhlasi ansioitaan. Työnsäkin olisi hän tahtonut jättää, mutta silloin nosti mies äläkän.