— Senkö vekaran nojalla sinä laiskottelisit? sanoi hän.
Se puri, eikä Alma sen koommin puhunut työn jättämisestä.
Hän laihtui ja vanheni.
Mitä siitä, kun raato kestää, sanoi hän ja ajatteli poikaansa.
Lämmittäjälle oli myöskin perhettä karttunut. Nuorin ryömi lattialla ja kaksi isompaa kykeni jo keskenään tappelemaan, nuijimaan rikki, mitä eteen sattui ja vahvasti syömään.
— Kelpaisihan meidän, jos sinäkin jonkun markan kotiin toisit, sanoi konemies vaimolleen. Mutta se hänen olisi pitänyt jättää sanomatta.
— Vai kelpaisi, kelpaisi! Sitäkös sinä rötköttelisit ja kukkona röystäilisit ja muijaas näyttelisit kun ulkomaan otusta! Ehkä pintapukiksi, vai? Niinkei kotona olisi kylliksi peuhua. On kuin sotaa joka päivä. Olkoon sotaa, eihän sitte vunukat muitten jaloissa ryömi ja paaperra, niinkuin tuo Alman poika. Ja sano minun sanoneeni, että vielä kerran tuonne lampeen molskahtaa, kun sen kaitsijankin panevat pois. Vai vielä markkoja!…
Ukko tukki korvansa ja livisti pakoon.
Alman poika kehittyi jykeväksi miehen aluksi, puhui harvaan ja painavasti, oli suuri äitiinsä ja tuima isäänsä, jupisi ja leikki itsekseen toisten melutessa. Nyt hän oli neljän vanha ja repsikka sanoi:
— Tarvitaan ne rahat muuannekin kuin piikain ruokkimiseen. Matti saa olla yksin.