Ja niin sai Matti kyllikseen jupista ja leikkiä itsekseen ja loppua matkaa itkeä ja huutaa suljetun oven takana. Kukaan ei kuullut eikä välittänyt kuulla. Hän oli yhteisen sopimuksen mukaan vankina kymmenen tuntia päivässä isän ja äidin ollessa työssä.
Nyt oli kesä ja Matti istui akkunalla, litisti nenänsä lässäksi lasiin ja hypisteli hakoja. — Pau! — puolisko lensi auki ja Matti hämmästyi.
Akkuna oli matalalla ja Matin jalat tottuneet kiipeämään; hän pujahti ulos ja tallusteli läheiseen metsään.
Vanhemmat tulivat päivälliselle kotiin ja Alma etsi poikaa.
— Eihän poika mikään nuppineula ole, kun katsot kaikki kolot, sängynpohjat ja seinänrakosetkin. Kai se on mennyt akkunasta ulos ja metsään, sanoi isä suu täynnä ruokaa.
Alma juoksi ulos, kyseli naapureilta — ei kukaan tiennyt mitään. Hän hätääntyi ja huuteli, riensi paljain päin metsään, huhuili ja huuteli. Kaikkialla oli hiljaista, pikku linnutkin herkesivät laulamasta paetessaan tuskaisen äidin tieltä. Hän tavotti pakottavaa rintaansa ja juoksi. Oksat kapsasivat tukkaa, risut raapivat paljaita sääriä. Hän poikkesi poluilta, nousi kallioille ja huhuili: Missä poika, Relu-Matti, äidin kulta, tule kotiin!
Kaiku vastasi: Kotiin!
Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, katsoi hän joka pensaan juureen, vilkaisi viidakkoihin, käänteli katajain latvat ja antoi havujen vitsoa kasvojaan, aina huhuillen: tule kulta kotiin, äidin Relu-Matti!
Kaiku vastasi: Matti!
Päivä paistoi päälakea, häikäisevä valo pakotti silmiä ja kuivaa kurkkua kirveli. Mutta hän nieli ja nieli, painoi pakottavaa sydäntä ja juoksi metsää ristiin rastiin. — Tuossa on somat kivet, ehkä kulta on siinä leikkinyt! Ei ole, on kivet koloissansa. Mutta tuolla käpyjä maassa, ehkä niitä on lehminä pitänyt! Ei ole, ovat hajalla sammalten seassa. Tuolla on puro, ehkä on siinä jalkaa pitänyt ja sulkua kyhännyt! Mutta puro oli syvällä ja tie vapaa.