Ehkä on minne mättäälle nukahtanut. Taas hän vilkaisi ja kaulaa
kurotti joka mättäälle ja puun juurelle, aholle ja aidan vierelle.
Aina hän huhuili: tule kotiin, äidin Relu-Matti! Ja kaiku vastasi:
Matti!
Juna vihelsi lähellä. Hän hätkähti. — Niinkö lähellä kotia hän oli — ja lähellä rautatietä! Taas hän kurkkasi ja näki keltaisen hietavallin, aivan matalan. Sydäntä hiukaisi ja silmissä pimeni.
Hän tuli tajuihinsa kuullessaan oman naurunsa.
— Olen hupsu, poika on ehkä kotona! Samassa hän kuuli tutun äänen huutavan:
— Alma, tule kotiin! Se oli hänen miehensä.
Alman tuli hyvä olla ja uusin voimin hän juoksujalassa kiirehti ääntä kohti. Oli jo hämärä.— Olen ollut kauvan metsässä, ajatteli hän.
Mies seisoi aholla ja huuteli.
— Onko Matti kotona? huusi Alma kaukaa.
— On, on! vastasi mies samaan tapaan huutamalla.
— On, on! vasaroi Alman kolottavassa päässä.