Kun hän tuli miehen luo, oli pää aivan tyhjä, ei vasaroinut: on, on.
Mutta hän näki. Mies oli kalpea ja kasvot vanhat, hartiat kasassa.
— Onko Matti kotona? kysyi hän huohottaen.
— On, mutta on tapahtunut onnettomuus.
— Kuollutko? kirkaisi Alma ja tarttui lujasti miehen käsivarteen.
— Älä hätäänny, sanoi mies masennetun tavalla.
Nyt Alma ymmärsi, ei kysynyt, eikä puhunut.
Matti makasi isän ja äidin valkopeitteisellä sängyllä. Silmät olivat raollaan, punottavat huulet auki kuin nukkuneella, pienet nyrkit rinnalla, paljaat palleroiset jalat hiukan savessa, puhtoisella liivillä oli vähän verta oikealla olalla. Hän lepäsi rennosti, — uinahtanut lapsi.
— Relu-Matti, Relu-Matti, sopersi Alma. Äidin lastaan janoova hellyys mahtui näihin sanoihin. Hän ei kysynyt, oliko lapsi kuollut vai elossa. Se oli hänen Relu-Mattinsa, ja hän laittoi kylvyn, haki hienointa, mitä löysi Matin liinavaatteista — ne olivat hienoja. Mutta hän ei suudellut palleroista, silitteli vaan ja katseli.
Oli tuotu pöytä ja katettu valkoliinalla ja koristettu kukilla.
Kun Alma laski siihen Relu-Mattinsa, niin hän suuteli. Silloin kävi kylmät väreet hänen ruumiissaan ja hän vapisi niin, että mies ja muut huoneessa sen näkivät.