Sinä kesänä ei kukaan kuullut hänen sanaa sanovan. Pään nyökkäys oli hänen myöntymisesä ja pään ravistus hänen kieltonsa. Ei hän kysynyt, kuinka onnettomuus oli sattunut. Se kerrottiin hänelle.
Poika oli leikkinyt radalla kiskojen lähellä hiekassa istuallaan. Rata teki sillä kohdalla kaarroksen eikä kuljettaja nähnyt lasta ennenkuin jo oli myöhäistä. Hän oli saanut kolauksen ohimoonsa ja viskautunut hiukan syrjään.
Pätkiä oli Almasta päivät ja vielä pitempiä yöt. Miehen läheisyys vaivasi häntä ja huoneen toiseen nurkkaan hän laittoi oman vuoteen. Se oli viileä ja väljä ja unettomuuden lohdutus. Siinä viihtyi, ja ajatukset soutivat väljempiä vesiä, ei noita ahtaita, toisinaan katkeria ja kuumia.
Miksi pojankin piti kuolla? Oliko hän ainaisesti tuomittu olemaan lapsetta?
Sahanterät ratisivat nyt enemmän kuin ennen ja kaappaussaha hurahutti kolosta noustessaan nälkäisen ja ahnaan äänen. Alma sitä pelkäsi — hui, oliko hän noiduttu vai miten, aina tuli mieleen ajatus, — voisihan se sekunnissa katkaista jalan, käden, — kaulan. Tuohon aukon päälle vain sovittaisi ja…
Hän ei uskaltanut katsoa sinne päinkään, huojui vaan oman työnsä tahdissa, mutta ajatukset…
Syksymmällä hän toisinaan ratkesi hurjasti haastamaan konemiehen vaimolle. Ryöppynä se juttu pärskyi kuin vesi koskessa padon auettua.
— Sano, luuletko, etten minä saa pitää yhtään lasta? — Hän puristi naapurin vaimon käsivartta suurella, luisella kädellään ja outo hehku paloi silmissä ja poskilla heleä puna. Koko laihtunut, suuri ruumis hytki innosta saada kuulla, mitä toinen ajatteli.
— Jestas, olisiko se niin herkkua? Kiitä Jumalaa, ettei sinulla ole lapsia ja että ne ovat korjussa.
Alma päästi hänen kätensä ja tuijotti tyhjään.