— Kyllä minä kerran tahdon lapsen, oikein oman, niin oman ettei kellään ole siihen sanomista. Minä itse hoidan, ruokin ja neulon sille vaatteet. Minä en osta paitustakaan, en lappuakaan.
Alma veti laatikosta kaikki pikkuvaatteet, somat ja siistit. Niiden suoriksi taivutetut poimut puhuivat hellien käsien silityksestä. Armotta hän heitti ne tuolille, josta ne lojuivat lattialle.
— Minä neulon itse, laitan kaikki uutta, ei kukaan muu saa niihin koskea. Saa nähdä, eikö lapseni sitten elä. Ja ensin minä säästän joka pennin, syön puolelleen vatsani, käyn vanhoissa vaatteissa ja illoin, aamuin, sunnuntaisin neulon.
— Ei noita vanhoja tarvitsisi hyljätä ennenkuin näät, pystytkö uusia tekemään, sanoi naapurin vaimo epäilevänä katsellen Alman menoa. Hän oli ollut aina Alman neuvonantaja ja neulonut kaikki pikkuvaatteet hänelle. Nekin, jotka lattialle heitettiin, ja nyt hän oli loukkautunut.
Alma lusahti kasaan ja istui tuolille, josta vaatteet olivat pudonneet, otti ne käteensä ja hypisteli, järjesteli, tarkasti joka pistosta, käännettä ja neulosta. Tämän jälkeen oli Alma taas viikkokausia vaiti. Jotakin hän sunnuntaisin ja iltasin touhusi lukitun oven takana, sen naapurin vaimo huomasi, mutta hän oli Almaa pitänyt hiukan höperönä viime aikoina ja ahkerasti sitä uskoaan muille jakanut, joten Alma sai olla rauhassa.
Eräänä iltana Alma vei hänet huoneeseensa, avasi ylälaatikon ja näytti pientä vaatepinoa. Siinä oli pikku nuttu Alman vanhasta hameesta.
— Hm! Naapurin vaimo hymähti. — Olet sovittanut vasemman olkaneuloksen kainalon alle ja sivuneulos on täällä olassa. Se on vino koko nuttu, näetkös?
Alma häpeili hiukan ja otti arasti pienen nutun käteensä, laski sen varovasti tuolille ja veti pinon alta uuden vaatekappaleen, näytti sitä voitonvarmana hyväksymistä odottaen.
Mutta naapurin vaimo ei sanonut enää mitään, käänteli vain vaatepinoa ja mutisti suuta, katsoi Almaan ja kysyi ihmeissään:
— Mitäs sun miehesi sanoo, kun olet pilstonnut hyvät vaatteet ja haaskannut kaikki? Ei nää nutut kenenkään ylle sovi.