Sen koommin ei Alma näyttänyt neulomisiaan, osti salaa halpaa vaatetta, neuloi ja neuloi, säästeli ja raatoi.
Mitä ahkerampi hän oli, sitä lievemmin koneet sahassa kolisivat ja rämisivät. Tuli keväät, kesät ja syksyt — vuodet vierivät. Alman kasvoilla asui aina vaan toivokas ilme: — Kohta, kohta olen vapaa, olen kyllin rikas ja silloin se tulee, ja minä saan itse vaalia sitä!
Ajatuksissaan hän laati kaikki valmiiksi monet kymmenet kerrat. Uuden kätkyenkin hän osti ja piti ullakolla, ettei kukaan sitä näkisi. Siinä oli korea musta- ja punakukillinen peite, liinat pikkutyynyjen päällä ja soma olkinen patja. Pieniä vaatekappaleita tuli yhä uusia ja kaikenlaisia. Alma ei itsekään tajunnut, kuinka hän nyt olikin viehättynyt niitä neulomaan, mutta kerran alettuaan ei ollut helppo luopua. Rahoja karttui myöskin säästöön ja Alman — ikä karttui samalla. Voimat eivät vain varttuneet eikä sitä palleroista kuulunut.
KELLARISSA
On elokuun loppupuoli, ruiskykäät häviävät sänkisiltä keltasaroilta, illat pimenevät. Mutta aamusin hohtaa ilma kirkkaana, kuulakkana, äänet kuuluvat kuin tyhjässä pitkien matkojen takaa järven etäisiltä rannoilta. On helppo hengittää, kevyt astua ja pakko lauluun hyrähtää. Ja senhän vuoksi pääskysetkin visertänevät, sipittävät selät suorina aidanseipäillä istuessaan, ja varpuset yrittävät matkia, mutta sinne se niiden tiukkuminen jää lepistön siimekseen. Eiväthän pääskyset suotta liene suuren maailman laulajia.
Tänä kesänä on heillä hyvä syy laulaa. Olemme niitä suojelleet: ei ole kissa kertaakaan uskaltanut nousta nurkalle pesää kohti kiipeemään, eivät ole varpusetkaan tupanneet niiltä asuntoa ryöstämään, ja nyt ovat pääskyspojat jo suuria, lentää lepattavat; pian, pian alkaa pitkä matka etelään.
Kaipaus, kuluneen kesän kaipaus, valtaa mieleni astuessani alas rantaan uimahuoneelle.
Ei ole minulla maailmassa niin mieluista paikkaa kuin uimahuoneeni. Niin, sanon uimahuoneeni, sillä se on minun, ja se on vielä ainoa rakennus, jota voin sanoa omakseni, olen sen aineet ostanut, osaksi teettänyt ja paljon siihen itse tehnyt.
Aurinko kun paistaa sen avoimesta ovesta ja pehmoinen tuulahdus hulmahtaa ulapalta, huuhtelee paljasta ihoa, painaa intoisat rantalaineet hypähtämään portaille, lipomaan jalkoja, silloin on somaa liukua hopeanheleään, viileään veteen, huuhtoa pois yön makea uneliaisuus, saada aaltojen huoleton iloisuus!
Rannalla odottaa punavalkoinen veneeni, jolla soudan salmen poikki. Niemen koivikossa torpan kukko laulaa, karjan kellot kalkkaa, emäntä huhuilee, ajaa karjaansa metsään. Soudan lähemmäksi rantaa, kallioisen mäen laitaan. Sieltä puro mutkitellen puikkelehtii, soluu alas rannan ruohikkoon ja valuu hiljaa järveen.