Vesi lipoo veneen kylkiä ja airot mulskahtelevat. On kuin rauhan juhla ja luonnossa kuitenkin kaikki vireässä työssä, salaperäistä sihinää rannan heinässä, niemen puissa linnun liverrystä…

Silloin kiljahtaa selällä — pienen laivapillin ääni halkaisee ilman ja vihlaisee kuin kimeä epäsointu keskellä sointujen pianissimoa. Vereni kuohahtaa, käteni puristuvat airoihin.

Aivoissani polttaa kummat ajatukset ja sieluni silmiin nousee tuskaisia elämän kuvia.

Niinpä niin, elämä ei olekaan rauhan juhlaa selvällä selällä punavalkoisessa veneessä. Elämä on polttavien kivipolkujen astumista kapeilla kaduilla, elämä on Minotauruksen nälän tyydyttämistä ihmisverellä, nuorison verellä. Elämä rakentaa tiilivuoria toinen toistansa suurempia, jotka kilvan kätkevät auringon valon ihmisiltä ja näännyttävät elämänhalun ja näivettävät elämänvoiman. Elämä on yksityisen ja yleisen orjuutta, sitoo taakan hartioille ja istuttaa kahleissa soutupenkille kuin muinoin kaleeriorjat!

Ja nuo pienet, keltaiset kullanmurut, ne vilahtavat houkuttelevina silmissämme ja huutavat: ota kiinni! meillä yksin on taikavoimaa päästää kahleista, keventää taakkaa!

Ja hapuillessamme tarttuu joku muru sormiin tai vierivät ne ilkkuen tiehensä.

Kaleeriorjain kahleiden liikkuva rengas, tuo kimakkaääninen sointujen sortaja lähenee hiljalleen rantaa ja minun täytyy heittää punavalkoinen veneeni rannalle ja astua pieneen laivaan ja seurata väsyneitä, haukottelevia konttorineitejä, myyjättäriä, numeroherroja, kaupustelevia ja ostelevia ihmisiä kuumaan kaupunkiin.

Ne kullanmurut vilkkuvat vinhemmin tiilimuurien vaiheilla.

Istun siis huoneessani laitakaupungilla ja haudon mielessäni inkvisitsioonitemppuja piinatakseni oppilasparkojani, joiden pitää väkirynnäköllä päntätä päähänsä tietoja, jotka eivät sinne mahdu, vaan pulpahtavat ulos kuin liiat herneet täydestä pullosta. Minä tahdon aineessani uhrini, oppilaitteni pitää oppia minun ainettani, sillä muutoin väistyvät kullanmurut ja… Eihän niitä liiaksi ole minun sormiini tarttunut, kuitenkin sen verran, että toisinaan voin laskea airot lepäämään ja oikoa jäseniäni tai niinkuin nyt venyä leposohvalla ja lukea uusinta romaania.

Kirjani tuntuu olevan väre rakkaustarujen meressä, seuraan hymyillen sen pehmeitä, lapsellisia haaveita ja hyräilen tyytyväisenä kuin…