Mitä se oli?
— Äiti, et saa lyödä, et saa lyödä! kuului valittava ääni aitani kellarikerroksesta, tai suoraan sanoen kellarista. Ääni, lapsen valittava ääni kuului selvästi, sillä laitakaupungin holvaukset ovat toisinaan kovin ohuita.
Kuuntelen, ei kuulu enempää. Alan taas seurata kirjan hunnutettua tunteiden leikkiä.
Silloin jokin alhaalla kolahtaa ja kolausta seuraa innokas itku. Heitän kirjani. On aivan sietämätöntä kuulla lapsen porua ja valitusta. Äiti sättii, vaatii vaikenemaan ja väliin tönäsee, antaakseen sanoilleen tehokkaamman vaikutuksen.
Itku muuttui vähitellen heikommaksi, mutta samalla kipeämmäksi; se on jo nikkomista ja epäselvää uikutusta. Sitä säestävät äidin askareet siellä alhaalla ja minun sydämeni levottomat lyönnit heidän päänsä päällä. Heiltä kuuluu kaikki tuskallisen tarkasti.
Mitä hän sille lapselle tekeekään? Piinaa kuoliaaksi, lyö sairasta lasta! Lieneekö omakaan, on kai tuollainen hoidokki, otettu kymmenestä markasta kuussa vaalittavaksi, tai oikeammin — piinattavaksi! Onhan sellaista nähty!
Vereni alkoi kiehua. Loukattu ihmisyystunto nosti päätään, syytin yhteiskuntaa ja talon isäntää, joka sellaista talossaan sallii.
Lapsi itki yhä. Tukin korvani pumpulilla, kävelin, lauloin. Turhaa vaivaa. Kirjaani en voinut innostua.
Oppilaani tulivat ja hetkeksi unohdin naapurit allani, mutta pian he menivät, ja minä päätin ottaa selvän asiasta.
Muutama askel pihan pintaa alempana, pitkän, pimeän käytävän päässä hapuilin ovea, löysin avaimen ja kiersin sitä, hiljaa ovelle koputettuani vedin sen auki, astuin kynnykselle. Vastaani lemahti ummehtunut kellari-ilma ja uunin luota iski nuorekkaan vaimon katse minuun kummastuneena, kysyvänä.