Lattialla leikki lapsi, noin kuuden vanha. Niin hän oli kuin kuopassa kasvanut perunan itu, pitkä, hontelo ja valkoinen. Silmät elivät omassa taivaansinessään, suurina ja miettivinä minua tähystäen. Näöstä päättäen nuo kaksi olivat ilmeisesti äiti ja lapsi. Kaduin ajatuksiani heistä ja ymmärsin olevani tungetteleva. Eihän minulla ollut oikeutta sekaantua noiden kahden väleihin.
Onko poikanne kipeä? kysyin.
Kyllä se taitaa olla, kun on niin äreä, sanoi vaimo.
Te näytätte itsekin sairaalta. Eiköhän tämä huone ole epäterveellinen?
Vaimon hienosta hymystä näin, että olin puhunut hänen mielestään lapsellisuuksia.
Tuo poikahan se on ollut niin levoton yöt ja päivät, sanoi hän silmäten lasta. Siinä katseessa ei ollut lempeyttä eikä äidin silmän hyväilyä. Se oli vain tuollainen omistava silmäys, uupuvan kärsivällisyyden viittaus kuihtuvaan lapseen. Hän huokasi ja kasvoille ilmestyi hetkeksi pureva huoli tai harmi; hermostuneet liikkeet ja sanat kapinoivat sallimusta vastaan.
Ettekö voisi viedä häntä maalle? kysyin.
Hän katsoi minuun suurin silmin ja hiukan niskaansa nykäisten:
Miksen voisi!
No, mutta viekää! huusin voitonvarmana.