Minulla on maalla omat huoneet, miesvainaani oli puuseppä ja hän rakensi. Siellä asuu nyt kesällä herroja, mutta ne ovat sieltä jo kai tulleetkin. — Hänen ryhtinsä varmeni näistä huoneista puhuessa.
Miksi ette asu tykkänään maalla, koska teillä on siellä omat huoneetkin?
Hän katsoi minuun ja kääntyi sitten sekottamaan pataansa, kasvoilla jäykkä piirre ja päätä hiukan nykäisten.
Mitähän siellä asuisi, kun ei sentään tarvitse asua. On täällä veli ja sisar, pidän niille ruokaa ja siivoon. Eihän sitä yksinäinen vaimoihminen suuria tarvitsekaan, ja poika se syö kuin kärpänen.
Asuittehan te kaiketi miehenne kanssa maalla niissä huoneissanne?
Asuinhan minä, vaan ellei se olisi niin pian kuollut, niin olisin tahtonut kaupunkiin muuttamaan.
Ettekö viihtynyt?
Voi, voi, jos neiti tietäisi, kuinka minun oli vaikea olla siellä, kun lapsesta saakka olin aina asunut kaupungissa. Neiti näyttää olevan sellainen, että teille voi puhua kuin meikäläisellekin.
Hän katsoi minuun tutunomaisesti ja minä nyökkäsin.
Meidän huoneet olivat metsänrannassa ja edessä suuri vainio, oikein sellaista kartanon lakeaa heinäpeltoa. Siinä kartanossahan se ukkovainaa oli nikkarina ja teki muuallekin töitä. No niin, yksinhän siellä asuttiin, ei ollut perin lähellä naapuriakaan. Ja minäkös pelkäsin ja tukin aina pimeän tullen akkunat ja ovet. Sittenkin hypähdin toisinaan pelosta kiljahtaen, kun tuuli tai muu sää jyskytti ulkona ja sysi rakennusta, ja oli niinkuin jokin olisi pahansuopuuttaan pyrkinyt sisään ja ennustanut pahaa. Miesvainaani kävi sitten hyvin huonoksi ja makasi pitkät ajat.