Niin, kyllähän surut voivat itkeä ilmassa ja samalla hiipiä sydämeen.
Neitikin uskoo sillä tavalla?
Uskon.
Vaimo istui hetken vaiti, katsellen minua avoimilla silmillään epäillen, hiukan arvaillen, tarkotinko, mitä sanoin — tuon saman silmäyksen olen usein kohdannut puhuessani hänen luokkaansa kuuluvan kaupunkilaisen kanssa — ja näytti uskovan sanojani. Hän oli heikko ruumiiltaan, ehkä sairaudesta, ahtaasta elämästä, mutta hänellä oli eloisat piirteet, herkät ilmaisemaan hänen mielialojaan, ja olennossa hempeyttä, tuollaista heikkouden ja kuihtuvaisuuden hempeyttä. Hän jatkoi entistä luottavammin:
Uskooko neiti enteisiin ja sellaisiin, että sanotaan tai annetaan jollain tavalla tietää edeltäpäin?
On sellaistakin minun tietääkseni sattunut! ja uskon minä siihenkin, sanoin hänelle ihmetellen itsekseni, mitä hän oikeestaan tarkotti.
Niin minäkin sitä olen ajatellut, että kyllä toisinaan henget pitävät peliään.
Onko teille jotakin sellaista sattunut?
On. Se oli silloin, kun mieheni kuoli. Sen vainaan viimeisinä aikoina en paljoa nukkunut, mutta kerran sitten vaivuin syvään uneen — se oli kevättalvea — ja heräsin äkkiä siihen, että ovelle lyötiin kovasti. Nousin istualleni, kuuntelin — hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten tuuli parahti akkunan alla ja inui kuin valittava eläin. Panin maata uudestaan, rauhottuneena, sillä ukkokin näytti nukkuvan. Silloin taas jysäytti ovelle kuin nuijanlyönti. Makasin hiljaa, pelkäsin ja odotin jotakin tapahtuvan ja että taas löisi, vaan ei lyönyt enää, sen sijaan kopisi ja tassutteli ympäri huoneitamme pellon puolella ja metsänrannassa. Nousin ylös ja otin tulta, oli niin tukala ollakseni, että täytyi. Katsoin sitten ukkoa — se oli kuollut!
Vaimo istui pöydän päähän — minä istuin toisessa päässä — ja pyyhki hihallaan leivänmuruja lattialle. Poika piteli äidin toista kättä ja kysyi jännitettynä: