Tahtoisitko kuulla, millaista metsässä on?
Siellä on susia! sanoi poika katsellen minua kuin olisin ollut suden liittolainen.
Ei, poikaseni, siellä ei ole ainoatakaan elukkaa, joka tekisi kenellekkään pahaa. Metsässä on pelkkiä ystäviä. Oletko sinä käynyt puistossa?
Onhan se, sanoi äiti, sillä poika mietti sitä, ettei metsässä ollut susia.
Puisto on niin köyhä siellä ei ole kiviä, ei käpyjä, ei puroja, ei kantoja, ei marjoja, voi voi, puisto on tyhjä kuin kerjäläinen, paljas ja alaston, ei se voi mitään antaa. Sitten se on vielä niin ylpeä, ei salli kenenkään koskea kukkiinsa, jos sillä niitä on, ei edes hyväillä tai tunnustaa niiden tuoksua, ei saa astua sen nurmelle, ei puun siimekseen laskeutua lepäämään!
Se on paha puisto! sanoi poika surullisella äänellä.
Arvaas, millainen on metsä? Hän katsoi minuun odottava, melkein janoinen ilme kasvoillaan.
Metsä on suuri, et jaksaisi juosta sitä päästä päähän. Ja siellä on ihmeellisiä olentoja, korkeita puita sikin sokin toistensa rinnalla, edessä, takana, ja niiden juurella pikkupuita ja pensaita. Ja ne suuret puut laulavat korkealla latvassaan niille pikkupuille ja nyökkäävät ystävällisesti päätään ja sanovat: kasvakaa lapset suuriksi kuin me, niin saatte nähdä maailmaa, puhua pilville ja pitää tuulia vierainanne. Ja tiedätkö, mitä siellä pikkupuiden ja pensaiden juurella on?
En, sanoi hän hiljaa, jännittyneenä.
Siellä on sammalta, vihreätä, pehmoista kuin tyyny tai matto. Kun sille painaa päänsä ja on hiljaa, niin kuulee, kuinka linnut laulavat puitten latvoissa ja pensaissa pitkin metsää.