Sanoin sen hänelle.
Auttaisikohan, jos nyt vielä lähtisimme maalle? kysyi äiti hätääntyneenä.
En osannut siihen mitään sanoa, sillä en ollut koskaan nähnyt kuoleman majesteettia kasvoista kasvoihin, mutta jokin hämärä aavistus ja pojan hapuileva katse, hänen läpikuultava, veretön olemuksensa ja peitteellä lepäävät pikku luusormet herättivät minussa etäisyyden aavistuksen.
Hän on matkalla, suureen, ihanaan metsään, sanoin.
Vaimo katsoi minuun, hiljalleen tajuten sanani väsyneissä aivoissaan. Sitten hän lysähti istualleen pojan vuoteen viereen ja katseli lasta, joka ei enää hengittänyt.
Kuollut, kuollut! Hän tuuditteli itseään ja nyyhki kyyneletöntä itkua, sairaan, voimattoman äidin tuskaa.
Miksen minä vienyt maalle, voi miksen vienyt? Ehkä se olisi auttanut ja olisihan se auttanut!
Hänen sairaloinen hempeytensä murtui surussa ja hän muuttui teräväluiseksi, jonka kaikki elo oli suurissa, sinisissä silmissä.
Eihän sekään niin varmaa olisi ollut, sanoin lohduttaakseni häntä.
Voi, neiti, eikö se olisi auttanut? kysyi hän kuin helpotusta janoova.