Eihän sitä voi tietää, eihän se olisi tainnut auttaa, sanoin varmemmin.
Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoi hän rauhottuen ja heitti valkoisen liinan lapsen kasvoille, meni vanhaa tottumusta totellen hellan luo, teki tulen ja laittoi pataa liedelle, haki hyllyltä ruoka-aineksia, jotka oli aamulla käynyt ostamassa, ja kädet pitelivät kaikkea hapuillen ja silitellen kuin olin hänen nähnyt pitelevän poikaansa. Vähitellen muuttui ilme kasvoissa, elo siirtyi piirteisiin, niissä oli hetkellinen värähtely, ja sitten kyynelhelmet putoilivat suurina ja raskaina kuumalle hellalle. Pian itku yltyi ja puistatti laihaa ruumista. Hän istui pöydän ääreen. Itkekää, se lieventää.
Hautajaisten jälkeen sanoin hänelle: tekisi teille hyvää päästä pois täältä vähäksi aikaa.
En voi mennä, kuka laittaisi ruokaa sisarelleni ja veljelleni, sanoi hän tyynellä tavallaan.
Talven hän laittoi uskollisesti ruokaa, ja keväällä hän tyynesti, kuihtuneena kuin syksyllä lehdet, putosi elämän puusta ja haudattiin maan poveen kaupungin laitaan.
Siellä ei tarvinnut peikkoja pelätä, sillä hänen hiekkaiseen majaansa kuului kaupungin humu, sen kiihkeän sydämen sykkeet. Hän ei ollut siellä yksinkään, hän lepäsi yhteisen, laajan katon alla.
JUHANNUSKOIVU
I.
Tänään olen viidentoista vanha, siis iso ihminen. Ja kun vertaan itseäni siihen Mailiin, joka neljä vuotta sitten vietiin kaupunkiin kouluun, niin täytyy nauraa sellaista hupsua raukkaa.
Kaikilla tytöillä on ystäviä, vaan minulla ei ole. En tiedä, onko muilla tytöillä salaisuuksia, sillä kukaan ei ole minulle mitään kertonut, mutta minulla on. Yritin kerran jutella eräälle tytölle — en sano nimeä, se on salaisuus — ajatuksiani, mutta hän kertoi toisille, ja he nauroivat. Tiedän ystävän, jonka suu pysyy kiinni, kun sen vain muistan lukita, ja se ystävä on tämä kirja. Sen valkoisille lehdille tahdon uskoa kaikki, mitä teen, ajattelen ja aion.