Aletaan alusta, minun lukemisestani. Äiti istui rukin edessä, veti aivintutasta suikaleita vähä vähältä, kastoi silloin tällöin hiukan kielellään ja polki rukkia. Pyörä kiersi vallan vimmatusti ja rulla nieli lankaa ahnaasti.
Kuka vieressä istui pienellä jakkaralla? Maili tietysti kirja kädessä.
— Kuule äiti, anna rukin seistä, minä sanon sitten "k"!
Rukki seisoi kuin naulaan. — Kyllähän sinä nyt koosta ylpeilet, mutta paneppas sanoja kasaan, sanoi äiti.
Silloin kaikki kirjaimet hyppäsivät äidin rukin pyörään ja huristivat siinä ympäri yhtenä vilinänä. — Ota selvä meistä!
— Äiti, vienkö kirjan laudan alle?
— Lyhyeenpä se lukeminen päättyi, sanoi äiti. Kirja pistettiin laudan alle, astiakaapin hyllylle, jonka syrjälle on saranoilla ripustettu lauta.
— Arvaa, äiti, onko kukko muninut?
— Empä tiedä, sanoi äiti salaperäisesti hymyillen. Lautaa nostettiin varovasti. — On se muninut sokeria! Kirja pistettiin sille paikalle, mihin kukko oli muninut, lankakerien, sukkakääröjen, tilkkujen, rullien ja niisinippujen joukkoon laudan alle.
Leivinuunissa loimusi tuli ja leivät nousivat laudoilla. Äiti koli uunia ja meni sitten hakemaan mäestä uuninluutahavuja. Sillä aikaa Maili juoksi alas rantaan. Liivihame pois ja paita yli pään, vaatteet kauniisti kasaan nurmelle. Tietysti Arvo oli nähnyt pihasta Mailin juoksevan rantaan ja ennättänyt ennen ja pyöritti hurjasti käsiään propellina vedessä. Arvo on oleminaan mies, vaikkei ole yhtään vanhempi minua.