— Kiitoksia, herra peltomies, kalamies…! Mennään kotiin.
Arvo souti minut rannalle ja lähti viemään venettä laivasillalle.
Koivuni oli siellä lähellä ja minä läksin sitä katsomaan. Sen kuori oli kuin valkoista samettia. Mitä ihmeitä! Sen kuoreen oli piirretty kruunu ja sen alle kirjotettu "hän". Kuka ihme… oletkohan sinä, koivu, juorunnut? Minä taidan olla hupsu, mitä nyt puu kertoisi kellekään! Olisikohan Arvo aavistanut…? Olkoon, en välitä! Hauskempi on haaveilla.
Minä asun suuressa kartanossa. Pitkin leveää lehtikujaa karauttavat mustat korskuvat oriit vetäen kiiltäviä vaunuja. Niissä istuu kalpea, mustasilmäinen, kiivas "hän".
Hupsu minä kai kuitenkin olen. Ei ensinkään, ei sinne päinkään — kalpea, mustasilmäinen, kiivas — mokomakin maitonaama, hiilisilmä!
Tuolta "hän" tulee omalla laivalla taikka moottorilla, on huvittelemassa, laskee rantaan, näkee koivuni, astuu maihin, huomaa minut, juoksen pois. Hän tähystää, vaanii, odottaa, kuulee askeleita, risahdus, vastaan tulee — Putte!
Oi, voi, kun naurattaa. Mutta mitä minä sitten tahdon? Tämä on niin peräti hupsua. Ja kuitenkin hän tulee, ihan varmaan.
Ehkä hän tuleekin salaa, seuraa kaukaa, väijyy, iskee silmänsä, katsoo läpi — huu! Minua pelottaa ja itkettää.
* * * * *
Autan äitiä askareissa. Kannan ruokia aitasta pöytään, kirnuan voita, keitän munajuustoa ja painelen sitä isän veistämään siroon kehään.