Kun tupa on siistitty ja aurinko pilkistää akkunoista, kurkistaa joka soppeen ja vallattomana pistelee mustan tukan läpi päätäni, silloin kello lyö hartaasti kaksitoista. Viimeinen heläys väräjää piiloutuen seinän rakosiin. Vanha ystävä kunnian-arvoisa ajanmittari, sinä ilmaisit minulle ensiksi lukujen salaisuuden. Sydämeeni hiipii aina hellä kunnioitus sinun lyödessäsi. Toisinaan kerroit pienelle, sairaalle ja utelevalle tytölle kirjavia, tolkuttomia satuja hiljaisessa tuvassa.
Tässä edessäni on äidin rukki. Kuinka monta kertaa olen leikkinyt sen suristessa, supattanut nukelleni, touhunnut pikku äitinä. Lieneekö maailmassa toista niin viisasta rukkia kuin on äidin rukki. Se osaa kaikki kirjaimet ja surahuttaa ulkoa pitkiä runoja, kunhan ei vain "latinaa" vaadita.
Huh, aurinko on tungetteleva, polttaa päätäni. Ulkona on viileämpää. Kiikkuni on kahden niinipuun alla. Siinä on aina vilpoisa istua ja katsella selälle, jossa vähä väliä näkee pienen, valkoisen laivan. Nytkin se lähenee, viiltää eheän veden pintaan pitkän juovan ja painaa pieniä laineita rantaan. Tuo laiva on meidän ja maailman liikkuva välittäjä. Jos meillä on viesti lähetettävä, kutsumme sen rantaan. Muuten se viilettää huhuilematta ohitsemme, ei häiritse rauhaamme.
Putte hirnahtaa pellolla ja samassa kuulen sen tömistävän nelistyksen. Pistäydyn hakemaan leipää ja riennän kiikkuun takaisin. En ole tietävinäni, leipä on esiliinassani. Se pitkäkoipinen hevosnuorukainen tönäisee nenällään olkaani ja heittelee vallattomasti päätään. Pienin palasin pistelen leipää sen suuhun, hyväilen pitkää naamaa. Putte räpyttelee silmiään ja katsoo minuun.
— Kuule Putte, meidän on hyvä olla. Katsos kuinka koko talon väki ja sinun Liisa-emäsi hääräävät tuolla niityllä. Tiedätkö, minkä vuoksi? Sinä mykkä ystäväni, tiedäthän sinä. Me olemme kaksi lasta, sinä ja minä ja meidän vuoksi…
— Mailii!
— Kuules Putte, joku huutaa. Se on isä.
— Maili, älä kiiku, nytteet hytkyvät. Kiilat ovat nousseet maasta ja tammen tapit voivat päästä höltymään. Katselin sitä jo eilen, mutta en joutunut korjaamaan. Nyt lyönkin siihen kiilat.
Isän leveät hartiat, työn ja ijän köyristämä selkä painuu ja nousee nuijan mukana. Paidan viilekkeestä paistaa leveä, auringon punertama rinta ja silmissä välkkyy leikillinen hellyys.
On hyvä olla, turvallinen ja kevyt, aivan kuin kulkisi suuressa laivassa, tyynellä merellä ja kaikki aluksessa olisivat hyviä ja helliä ihmisiä.