— Kiitos, isä!
— Kiiku hiljaa, oksat voisivat raapia kasvojasi.
— Kyllä varon, isä.
Pellolta kuuluu intohimoisen äidillinen hirnunta. Putte katsoo vielä minuun, onko mitään keskusteltavaa. Minä nyökkään, ettei ole, ja se vastaa emänsä hirnuntaan ja laukkaa niitylle.
III.
Voi sinua kirjaräiväni, unohduit moneksi ajaksi.
"Hän" tuli ja nosti minut tänne korkealle kaupungin muurien varjoon, löi entisen elämäni poikki kuin juhannuskoivun tyven ja pystytti oman elämänsä puuksi, antoi parhaimman majansa, pyhimmän soppensa kaunistettavakseni.
Kaikki on ollut kuin unta ja kuitenkin niin totta kuin se, että hengitän, näen, kuulen, liikun. Hän tuli!
Kerran kaupungissa ollessani ison veljeni luona jatkamassa opinnoitani, koulusta päästyäni, tapasin hänet portaissa. Muistelen ennen nähneeni hänet — ääni, katse, tervehdys oli tutunomaista. Tiesin kuitenkin, etten koskaan ollut häntä tavannut.
Hän haki asuntoa, oli vasta muuttanut kaupunkiin ja tuli nyt sanomalehti-ilmotuksen mukaan meille. Veljelläni oli huone vuokrattavana. Tantti ei ollut kotona eikä veljenikään. Minä näytin huoneen, juttelin ja vein saliin, aivan kuin olisin ollut hyvin tottunut seuranpitoon. En laisinkaan kainostellut. Hän oli niin hyvä ja kohtelias. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän puhui, ja osasin vastata kysymyksiin. Meillä olisi riittänyt juttua vaikka kuinka kauaksi.