Hän katsoi minuun ja nyökkäsi.
— Oliko äitinne ruotsalainen? kysyin.
— Umpiruotsalainen. Onko se teistä outoa? lisäsi hän äkkiä.
— Ei ensinkään. Minä tahtoisin joskus nähdä hänet.
— Hän on kuollut.
Katsoimme toisiimme vakavina enkä oikein tiedä — kätemme puristuivat yhteen.
Sen jälkeen "hän" oli varmasti tullut — ei ollut unta, oli täyttä totta.
Kerran olimme kahden teatterissa, näyteltiin Sakuntalaa. Minä elin mukana pyhässä näytelmässä, unohdin kaiken ympärilläni, en muistanut Lannia, en istunut tuolillani teatterissa, en katsellut näytelmää, vaan elin intialaisen tytön elämää, rakastin ja kärsin hänen kanssaan. Kesken huumaustani käänsin jonkin oudon voiman pakotuksesta päätäni. Samassa näyttämö katosi ja kuuma laine Lannin silmistä upotti minut, ja näytelmä jatkui minussa itsessäni. Minä olin Sakuntala ja "hän" oli minun kuninkaani. Lumousta kestää yhä vielä.
Veljeni sanoi minua liian nuoreksi naimisiin menemään, mutta Lanni tahtoi ja minä tahdoin olla, missä hän oli. Ja kun hänen piti muuttaa tänne suureen kaupunkiin, otti hän minut mukaansa.
Nyt istun täällä kuin lintu häkissä. Yhdessä laadimme pesää, ostamme tuoleja, pöytiä, verhoja, kaikkea somaa. Meidän on hyvä olla enkä voi ymmärtää, miksi eivät kaikki ihmiset mene naimisiin…