Lannin äidin kuva on ripustettu seinälle, sohvan kohdalle arkihuoneeseen. Hän katselee meitä hyvin tyytyväisenä.
Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisimme täällä neljännen kerroksen huoneissa lintuhäkissä ja häkki korkealla puun oksalla, josta me katselemme toiselle puolelle katua samanlaisiin häkkeihin.
Kaikki on pikkuista, suppeata, somaa. Paljon pikkuisempaa kuin kotona maalla — eihän ilmassa voi elää samojen lakien mukaan kuin maaperässä.
Lanni oikein suuttuu, kun minä sanon, että tämä on nukke-elämää, hauskaa unta. Illalla istumme takan edessä tai ainoastaan minä, sillä Lanni piirtää — hän on arkkitehti ja kuuluu olevan hyvin etevä — ja hyräilee.
Kerran yritin mennä kaupungille yksin, kun Lanni oli kotona. Portaille saakka pääsin ja aioin juuri astua kadulle, mutta siihen se meidän välisen nauhan venyväisyys loppui ja minä ponnahdin juoksujalassa Lannin luo.
Toisinaan kuvittelen istuessamme iltalampun valossa näkeväni Lannin äidin kehräävän kuvassa ja kuulevani rukin hyrinän kuin ennen kotona illoin. Häkkiasunto unohtuu, ajatuksissani istun kotona tuvassa. Takassa tuli loimuaa, rukki hyrrää, isä vuolee puuta ja — hyppään ylös säikähtäen. Telefooni soi. Minä olenkin prinssin luona. Ellei Lannia olisi, en hetkeäkään asuisi tässä kaupungissa, vierisin kuin kivi alas laaksoon, menisin kotiin maalle ja löytäisin maaperän, tietäisin työni. Vanha kello sanoisi lempeästi: — Nyt sinä laitat päivällistä! Äiti nyökkäisi minulle ja menisi aittaan, toisi sieltä voita, juustoa, maitoa ja muuta hyvää. Hellan ääressä alkaisi hauska puuha. Ei olisi ketään outoa kaupunkilaisihmistä. Sinkka ja Kyttä makaisivat muurin vieressä ja katselisivat meidän puuhiamme. Voi, ei, ei!
Viime aikoina on äidin kuva tullut hyvin totiseksi. Hän katselee minua moittien. Niin, minä en pidä tästä pesästä, mutta minkä minä sille voin? Kun nousen tuolille, ulotun kädelläni kattoon, kun astun pari harppausta, olen ovelta ovella, ja ne ovat kuin kaapin ovia. Ne ovat aina suljetut, sillä kaikkia ihmisiä pitää pelätä ja epäillä. Kotona maalla… sitä en saa ajatella!
Lanni istuttaa minut polvelleen ja kertoo maailmasta. Hän onkin minun ainoa akkunani sinne ulospäin. Äidin kuva hymyilee.
— Noo, prinssi, mitä sinä olet tänään tehnyt? Lannin silmien väliin painuu juova ja hän mutisee: — Tulee se vielä minunkin vuoroni!
Hän työntää minut polveltaan ja astuu kiivaasti lattialla. Minua naurattaa.