— Se on liian hullunkurista, Mailiseni. Kuva on ollut yhä vain salaperäinen ja tänä aamuna, kun Lanni oli mennyt, se vilkaisi minuun suuttuneena. Luulin ensin, että se oli kuvittelua ja katsoin kauhuissani uudestaan, silloin näin pään liikahtavan ja katse seurasi kaikkialle, minne huoneessa menin. Piilouduin toiseen huoneeseen. Jalkani painoivat ja kurkkuani kirveli, en voinut liikkua. Muistin silloin kotikaivon veden ja koivun mahlan, jota isäni minulle keväisin toi. Polttava jano kiusasi minua. Yritin nousta, mutta en jaksanut. Olin jo ennättänyt rauhottua, kun Lanni tuli kotiin, mutta kotimme ahdisti minua ja äidin kuva pelotti.
— Lupaatko, Lanni, ettet hämmästy etkä suutu, niin kerron sinulle hyvin kummallisen asian.
— Lupaan.
— Otetaan äidin kuva pois seinältä — vain joksikin aikaa!
— No mutta…
— Ethän suutu!
— Maili, annappas kun katson sinua. Sano nyt, mitä mielessäsi liikkuu!
— Äidin kuva on minuun suuttunut.
— Leikkisi ei ole oikein onnistunutta.
— Sinä et ymmärrä tätä. Se on totta!