Lanni työnsi minut polveltaan ja tarttui kovakouraisesti hartioihini.
Silmänräpäyksessä olimme kuin vieraat toisillemme. Hänellä oli ankara ryhti, kylmä ja arvosteleva katse, hiukan vaaniva. Hän muistutti Kyttää, sen katsellessa Sinkkaa, kun ne ovat tappelupäällä.
— Tätä minä en tosiaan ymmärrä. Kuvan me otamme pois, mutta sinun merkilliset ajatuksesi…
— Minä en niille mitään mahda.
— Onko sinulle tapahtunut muuta outoa?
Lanni sanoi sen sellaisella äänellä, että sydämeni pysähtyi ja minun teki mieli juosta ovelle, piiloutua jonnekin, ettei hänen tutkiva katseensa olisi nähnyt kauhuani. Pidätin henkeäni ja suljin silmäni.
En koskaan, en milloinkaan sano hänelle sisimpiä ajatuksiani.
Äidin kuva otettiin pois, mutta tänne on tullut joku — minä en osaa nimittää häntä, sillä se ei ole mikään eikä kukaan, mutta se on kuitenkin "joku". Hän juttelee kanssani, en häntä näe, en kuule, tunnen vain, että hän on läsnä, tietää, mitä ajattelen ja teen. Eilen hän sanoi: — Etkö tiedä, että on jo täysi kesä?
— Taivas, kesä! Minne joutuivat talvi ja kevät? Heitin akkunat auki ja annoin lämpimän tuulen huuhdella huonetta. Se huumasi minua. Lienenkö nukahtanut, en tiedä, mutta elävästi näin kotini maalla kevätauringossa ja väen kevättöissä. Kun heräsin, oli pettymys niin suuri, että täytyi itkeä.
— Sinun täytyy nyt lähteä maalle! sanoo joku.