— En voi Lannista erota, tiedäthän sinä, ettei se meidän välinen nauha ulotu pitemmälle kuin tuonne alaovelle, sanon minä.
— Sinun täytyy! Ja minä tunnen, että "joku" on suuttunut.
— Minä en tahdo! huusin uhallakin.
On tosiaan kummallista, mitä sitten tapahtui. Joku tarttui minuun, en osaa sanoa miten, mutta hän tarttui ja piti vallassaan hetkisen. Painuin vuoteelle. Silmäluomeni eivät totelleet, räpyttivät ja takertuivat johonkin kiinni. Yritin koettaa sormella — käsi ei noussut — enkä minä tuntenut omaa ruumistani. Äkkiä katselin itseäni, olin silmät raollaan sängyssä kuin pyörtynyt — silmänräpäyksen vain — ja samassa sormeni koskettivat luomia ja minä kuulin naurua keittiöstä. Se paisui ja paisui vyöryen kuin ukkonen ja se tukehutti minua. Taistelin, pääsin painostuksesta ja heräsin.
Lanni pitää minua sairaana ja suostui viemään maalle. — Minä jään juhannusillaksi sinne, mutta sitten täytyy heti palata, on paljon työtä, sanoi Lanni.
— Mitähän joku nyt sanoo? huudahdin minä. — Kuka? kysyi Lanni ihmeissään.
Minä säikähdin, olin tosiaankin vähällä ilmottaa salaisen ystäväni.
— Minä olen hyvin kiitollinen tulostasi! sanoin hänelle viattomasti.
IV.
Täällä nyt olemme. Istun huoneessani. On niin hiljaista, että kuulen ilmassa soittoa, salaperäisessä jännityksessä imeytyy kuumuus kaikkeen eloisaan ja kilpistyy hyppivinä kipeninä elottomasta. Kurkkuni on kuiva ja ihossa pistelee, mutta sittenkin on suloista olla. Näen itseni sellaisena kuin olin viisi vuotta sitten tuossa akkunassa istuessani koivunoksia hyväillen, silloin — sinä kesänä heräsin elämään ja tuntemaan! Viisi vuotta, se on toisinaan pitkä aika. Isä on käynyt vanhaksi ja kumaraksi. Ijänkö vaikutusta? Eihän ikä vielä. Surutko? Eihän niitä ole ollut. Minä kyllä arvaan ja saan isän vielä puhumaan. Niin, isä, kerran sinun pitää avata sydämesi, tuntea olevasi minun isäni, saada heikolta oman voimasi ja elämäsi työn tunnustus! Ja sitten minä lupaan kasvaa ja — työtäsi jatkaa!