Olen kuin uusi ihminen. Olen nukkunut kolme yötä ja päivää pääksytysten. Männikön pihkainen tuoksu tunkee keuhkoihini, laajentaa rintaani. Hämärät seitit silmistäni häviävät ja minä katselen suoraan kimaltelevaan kotiulappaan. Täällä on laajaa, korkeaa — täällä on koti!
* * * * *
Tänään isäukko oli hyvällä tuulella ja minä houkuttelin hänet juttelemaan. Hän on oikeastaan leikillinen, ja veitikka asuu silmäkulmissa, vaikka vanhemmiten onkin muuttunut hiukan arkailevaksi ja epäileväksi. Ei ollut aivan helppo saada häntä puhumaan. Äiti oli laittanut juhannusolutta ja leiponut rieviä ja vehnästä. Uunista otettiin lampaanjalka ja kermajuusto. Kaikki isän herkkuja. Tupa tuoksui puhtautta, katajaa ja kuusenhavuja. Isä istui pöydän päässä, harmaa tukka sileäksi kammattuna, jakaus keskellä päätä, ruskeahko takki yllään ja piippunysä hampaissa. Hänen suuret kätensä pitelevät varovaisesti esineitä ja leveät hartiat ovat rennosti kasassa. Isän koko olemus on minulle sanovinaan: — Kyllähän näissä jäsenissä olisi vielä ihmevoimaa, mutta koska ei sitä enää tarvita — niin olkoon!
— Mitähän jos isä laittaisi tänne mäntymäelle minulle oikean hovin?
— Ethän sinä ole mies sitä pitämään, tulee Lanni ja myy enkä minä rupea kaupantyötä tekemään.
— Ettehän te kysynyt, silloin kun tähän saareen nousitte, mitä täältä irti saisi ja minne kaikki sitten joutuisi. Vieraan maata muokkasitte ja siihen rakennukset kyhäsitte.
— Se oli silloin, veljesi oli pieni poika, sinä et vielä syntynytkään. Minun oli pakko lähteä tyhjästä kodistani. Äitisi hoputti lähtemään maailmalle. Minä tahdoin tarttua kotikamaraan. Silloin sanoi Suurhuovilan isäntä minulle: — Muokkaa se Saarmaa, niin saat sen torpanpaikaksi sadalla vuodessa. Voithan kalastaa.
— Ja silloin te nousitte saarelle. Kertokaa siitä, isä! Olette vähän siitä ennenkin puhunut.
— Eihän sitä olisi miksikään luullut koko saarta. Hullulta tuntui yritys. Nousimme sitten rannalle. Äidilläsi oli vesuri, minulla kirves. Kalle poika, veljesi, leikki veneessä koiran kanssa. Ranta oli niin laakea ja kostea, ettei voinut astua muuten kuin kaatuneiden puiden päälle. Eikä siinä ollut jalansijaa astuakkaan, oli sitten niin täynnä puuta, pensasta ja röhnää, ettei pää väliin mahtunut. Maa oli, nääs, pitkin rantoja vesijättöä ja se tyrkkäsi kasvavaa. Siinä oli kuusainta, pajua, leppää, tuomea, pihlajaa, vatunvartta, nokkosta, taikinamarja- ja viinimarjapensasta, kaislaa, ruohoa ja kortta jos jonkinlaista. Ylempänä kasvoi mahtavia haapoja, koivuja ja lehmuksia. Tuolla mäntymäen puolella oli oikein vaarihonkia, sellaisia, ettei niitä pieni mies kaatamaan kyennyt ja kalupuukoivuja jos jonkinlaisia.
— Te hakkasitte itsellenne aukon saaren seinään.