Isän kasvoille nousi punaa ja silmät sädehtivät.

— Oikeinkos sinä tyttöseni tosissasi?

— En luovu!

— Sietäisihän se, sietäisi totisesti, sanoi isä ja jättiläisvartalo ojentui hiukan.

— Minä vain muistelen, kuinka te, isä, kuokitte, kuinka kiiltävä kuokanterä säännöllisesti kohosi ja sitten vauhdilla suhahti maahan ja nykäisi sieltä tumman turpeen, kokkareen kokkareelta ja niin on kaikki pellot täällä sinun kuokkasi jälkiä.

— Niinhän sitä viljelystä tehdään, kuinkas sitten! Olenhan minä vähin kuokittanutkin. Nyt on mielestäni kylliksi, omiksi tarpeiksi.

— Riittäähän se!

— Niin, minulle ja muorille ja vähän muillekin, ellei…! isä katsoi taas epäilevästi minuun.

— Minä en täältä lähde, en pahallakaan!

— Älä tyttöseni lähdekkään, äitisikin sinua täällä tarvitsee.