— Jokos te kävitte? kysyi äiti.
— Menehän katsomaan aitan eteen. Laitoin tytöt perkaamaan.
Minä juoksin ulos. Jotakin merkillistä on tietysti tapahtunut, muuten ei isä olisi viitsinyt siitä puhua. Tosiaan — kaksi suurta saavillista suuria, lihavia lahnoja.
— Aitassa niitä on jo osa valumassa ja katsokaa, rouva, tuolla on iso kopallinen, kehuivat tytöt.
— Mainio apaja!
Isä oli tullut myöskin ulos. — Omista kalavesistä, sanoi hän kohottaen harmaata päätään. — Olen niitä hoitanut ja nää naapurit täällä sanovat taikoneeni, hymähti hän. — Ei ne kalat niin vaan köpelön kouraan tule. Ilmankos tää saari nyt olisi oma ja vanhuuden päivä varma. Ei niitä tarvita Kallen apuja, ja se sinun suuri herrasi taitaisi kiittää kunniasta, ellei vallan halveksu!
— Isä kulta, älkää nyt!
Kiikku lehmuksien alla on lahonnut. Joutsen rannalla on vuosia torkkunut suullaan ja aurinko tirkistelee sen rakosista. Koivu akkunani alla on nostanut oksansa niin korkealle, ettei yksikään lehti pilkistä akkunastani sisään.
Äiti tuvassa puuhaillessaan astuu lyhyin ja tihein askelin, niin että tohvulat sihahtelevat ja käyrä vartalo nytkähtelee.
Kyttä aina vain lojuu.