— Neiti käski teitä juomaan.
— Mitä se on? kysyi Aimo hermostuneesti.
— Ei se mitään myrkkyä ole, sopii juoda vaan.
— Pitäähän minun toki tietää, mitä juon.
— Ei täällä ketään tapeta, sanoi hoitaja äkäisenä, kohotti äkkiä Aimoa hartioista ja kaatoi puoliväkisin nesteen suuhun. Aimo vapisi harmista, mutta ei jaksanut vastustella ja kuume tuntui taas yltyvän. Unijuoma vaivutti hänet horroksiin ja vasta aamulla hän heräsi. Pää oli kauheasti raskas ja turtunut eikä hän olisi sietänyt hoitajaa, joka oli tullut huonetta siivoomaan.
Hän oli ollut rauhassa jonkun tunnin ja ennättänyt selvitä, kun joku avasi oven reippaasti ja sointuisa naisääni sanoi:
— Noo, tohtori, kuinka jaksatte?
— Kuka puhuu! huusi Aimo hurjistunein katsein ja nousi istumaan.
— Hermia Vahlman, nykyään Halla. Aimo tuijotti naiseen kuin ilmestykseen.
— Hämmästytte?