Hermia soitti ja hoitaja tuli sisään.
— Tuokaa tohtorin tee, minä hoidan häntä itse tänään. Hermia liikkui huoneessa kuulumattomin askelin. Sininen puku oli kuin valettu hänen jäntevälle ja täyteläiselle vartalolleen. Valkoinen kaulus kohotti ruskean ihon lämmintä väriä ja pieni röyhelöinen pitsimyssy melkein hukkui mustan, tuuhean tukan aaltoihin. Hänessä oli kauneuden ja uhkuvan voiman rikkautta, oli vaikea kääntää pois katsettaan hänestä ja Aimo tuijotti herkeämättä Hermiaan.
Hän kääntyi äkkiä ja näki Aimon kaihoisen katseen ja sanoi hymyillen:
— Tohtori on ottanut kaikki vanhat, huonot ominaisuutensa mukaan, eikö olisi ollut parempi jättää ne kotiin rouvalle?
Aimo puri huultaan eikä vastannut, ja kun Hermia kehotti häntä laskemaan käsivarret kaulalleen, pujotti omat kätensä hänen hartiainsa alle, kohenteli tyynyjä korkeammalle selän taakse ja pesi hänen kasvojaan kuin lapsen, ei Aimo tahtonutkaan vastustaa. Kaikki oli hekumallista kuumehouretta, voimatonta autuutta.
— Aimo, kuiskasi Hermia lähentäen kasvojaan. Se vihlaisi sairasta ja hän hervahti Hermian käsistä vuoteelle.
Hermia istui yhä vuoteen reunalla ja katsoi häneen. — Sinä et ole tosiaankaan päässyt kuumeestasi, vaikka olet ottanutkin sen Helsingissä kapseloidun antipyriinipulverin ja nielaissut oikein samppanjan keralla, luulen ma. Eikö se tosiaankaan auttanut? ilkkui Hermia ja hänen pehmeät huulensa hymyilivät tohtorin kasvojen edessä ja silmät imeytyivät hehkuvina hänen silmiinsä.
Aimo menetti hetkeksi tajuntansa.
— Tämähän näyttää oikein vaaralliselta, huudahti Hermia.
Tee tuotiin.