— Laskekaa tuohon pöydälle, Ida! huusi Hermia, kun hoitaja meni ovelle, — tuokaa minun oma kuumemittarini kamarini akkunanpieleisestä kaapista. Se on täysin luotettava ja sanokaa tohtorille, että hän tultuaan käy ensimäiseksi täällä.
Hoitaja toi mittarin ja Hermia otti sillä Aimon kuumeen. Tummat kasvot kävivät keltaisemmiksi ja silmien valkuaiset välähtivät, kun hän painui hellästi sairaan puoleen ja sanoi hiljaa:
— Aimo, miltä tuntuu? Olinko kova? Luulin sinua vahvemmaksi.
Aimo hapuili vapisevilla käsillään viileitä, voimakkaita sormia ja hymyili:
— Minun on hyvä niinkuin silloin ennen, älä jätä minua yksin.
Hermia piteli kättään sairaan otsalla, kunnes hän näytti nukkuvan ja poistui sitten kuulumattomasti. Aimo hytkähti lukon kilauksesta, mutta vaipui puolihorroksiin antautuen kokonaan sairauden tuoman muistojen ja nykyisyyden risteilyyn.
— Hermia, Hermia, hän se oli maalaispappilan salinperäisessä kamarissa Aimon sohvan edessä, otti kädestä ja katsoi suurilla, ruskeilla silmillään pitkään ja tutunomaisesti silmiin, oli kunnioittavainen ja hellä, käskevä ja varma kuin sairasta lasta kohtaan. Hän poisti tuskat, mutta painoi kiitollisuuden kiduttamaan sairaan herkkää mieltä, niin että yhä uudestaan tuli halu nähdä hoitaja ja kietoa käsivartensa hänen kaulalleen ja itkeä ilosta päästyään kestämästä tuskaa pitkät vuorokaudet. Mutta hellä ja äidillinen Hermia vetääntyi aina pois eikä ollut hyvä sanoinkaan ilmaista mitään.
— Hermia, Hermia, sopersi Aimo ja väänteli rauhattomana horroksissa. — Sinä tulit kuitenkin ja nyt katson kahteen leimuavaan silmään. Aiot olla varovaisempi vasta… ei, ei, sinun täytyy olla minua lähellä. Silmäsi ovat täynnä leimuavaa lempeä, hymyilet, pysyt etäällä, hyräilet hiljaa ja liikut kuin ilmassa ja kudot hellien huolenpitojen verkon tiiviiksi ympärilleni. Tule lähemmäksi, anna minun vain katsoa, vain katsoa silmiisi!
— Pitääkö minun rakastaa kapaloittua miestä?
— Sinä rakastat minua kuitenkin! Aimo heitti peiton pois päältään ja yritti nousta ja heräsi — vaipui melkein ääneen nauraen vuoteelleen. — Se nainen on velho, en saa rauhaa. Katkerat sanat pitävät ainaisessa jännityksessä ja ärsyttävät minut sairaammaksi kuin olenkaan.