— Eikä hyvillä teoilla, lisäsi Hermia tylysti.
— Eipä juuri, muistatko, kuinka minä kerran pyysin sinua suutelemaan itseäni?
— Muistatko sinä, miten minä siihen vastasin?
— Sinä sanoit: jos sinua suutelen, pitää sinun ratkaista eräs arvotus; ellet ratkaise, täytyy minun tuomita ja sitten rangaista sinua.
— Kummallista, sinä muistat sen sanasta sanaan!
— Muistanpa vielä muutakin. Sinä lähensit kasvojasi ja katsoit hymyillen minuun sallien suudella huuliasi ja sanoit ivallisesti: — Lapset lakkaavat itkemästä, kun saavat tahtonsa täytetyksi. Eikä se ollut mikään suudelma, olit kylmä kuin kivi kinoksessa.
— Se oli kaiketi uhri parantuvalle sairaalle. Eihän vaivaisten sovi vaatia kultakolikolta, pitää tyytyä vaskeen.
— Niinkö se olikin? Aavistin sitä silloinkin, vaan en voinut ymmärrettävästi selittää arvotusta, olin liiaksi rakastunut ja kärsin kylmyydestäsi.
— Ja luulit rakkaudeksi voimiesi ensimäistä huumaavaa heräämistä.
— Hermia!