— Niin, Aimo, voit olla ylpeä, sillä sinä olet ollut ainoa rakastuneista sairaistani, jolle olen ollut armollinen.
— Rakastuneista sairaistasi! huusi Aimo.
— Niitä on ollut ainakin yhtä paljon kuin sinulla ihastuneita tyttöoppilaita. Toiset heistä ovat olleet oikein tosissaan ja vielä terveinäkin suvainneet minua muistaa. En voi valittaa naimatarjoustenkaan puutetta, olisin voinut tehdä ehkä edullisempia kauppoja kuin sinä.
— Luonnollisesti, sanoi Aimo ja oli hetken vaiti, tuijottaen Hermiaan. — Minä tahtoisin vain tietää, oliko se meidän ensimmäinenkin suudelmamme vain almu sinun puoleltasi!
Hermia punastui ja astui äkkiä akkunan eteen. Syntyi kuuma äänettömyys ja kummankin sielu oli suojaton välittömässä ja sanattomassa tunteiden vaihtelussa rakkaiden muistojen katkerasti vihloessa.
Hermia poistui huoneesta katsomatta Aimoon.
Aimon päivä kului rauhattomassa horrostilassa, unien mutkallisissa käytävissä, joissa Hermia häntä vainosi. Vasta illemmalla unipulverin vaikutus hälveni ja pää oli aivan selvä, vaikka kuume olikin kiihtynyt. Hän kuuli Hermian äänen eteisestä.
— Ei muuta kuin puolitoista korkeintaan; jos annatte liian paljon, ei hän nuku ollenkaan.
— Tohtori kielsi antamasta joka ilta, sanoi hoitaja.
— Hän tarvitsee unta, kuului Hermian suuttunut ääni.