Hoitaja tuli samassa sisään.
— En minä huoli tuosta, sanoi Aimo.
— Neiti käski ottamaan.
— Minä en ota.
Hoitaja katseli ympärilleen ja kuiskasi: — Kyllä se on otettava, tässä talossa ei ole hyvä vastustaa. Neiti suuttuu.
— Viekää pois!
— Tulee ihan mykäksi, ei puhu teille luotua sanaa, katsoo vain, niin että teidän täytyy mennä pois, vaikka siihen paikkaan kuolisitte.
— Aijai, sanoi Aimo ja naurahti lihavan ihmisen kauhua.
— Eikö tohtori nyt sentään…!
Aimo viittasi kädellään pois ja hoitaja meni jättäen lääkkeen yöpöydälle. Hän ojentihe pitkäksi kivusta vapaana ja tunsi sairauden kammon paenneen itsestään. Samassa Hermia astui sisään ja katsoi veitikkamaisesti häneen ollen entistä tuttavallisempi. Viehätystä lisäsi hänelle outo seurustelupuku, joka teki Hermian muiden naisten kaltaiseksi ja Aimolle ikäänkuin lähemmäksi. Sininen verka oli vedetty kireästi pehmeälle vartalolle ja esteettisesti puhdaspiirteinen kaula ja pää nousi tummasta kehyksestä hurmaavana ja terveydestä kukoistavana.