Hermia meni.
Yöllä Aimo sairastui ankarasti ja seuraavana päivänä häntä valmisteltiin leikkausta varten. Hermiaa hän ei nähnyt sinä päivänä, mutta kuuli hänen väsymättömien askeleittensa kopinan pitkässä käytävässä leikkausta varten järjestäessä. Aimon korva oli tottunut erottamaan hienoimmatkin äänen vivahdukset ja liikkeet ympärillä ja hänen hiljaisessa huoneessaan ne nostivat kiduttavan kaiun. Kimeä huuto, naisen ääni, vihlaisi halki hiljaisuuden ja sitä seurasi voihkiva valitus täyttäen melullaan sairaalan. Se eteni ja heikkeni vähitellen ja kaikki oli hiljaa. Hetken kuluttua jokin ovi avautui ja miehen turtunutta mörinää säestivät raskaat, laahustavat askeleet Aimon oven takana leikkaushuoneeseen. Aimoa ellotti ja kylmä hiki nousi iholle ja jännittyneenä hän seurasi liikkeitä kuin omaa kuolemantuomiotaan kuunnellen. Sitten kaikki vaikeni, oli kuolonhiljaista tuntikaudet. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa, mitään hän ei saanut nauttia. Kolottava kipu tuntui ruumiissa ja ammottava tyhjyys paisui muodottomaksi möhkäleeksi ja muuttui Hermiaksi, joka painoi häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän hätkähti ja heräsi kuin pohjaan pudonnut.
Seuraavasta päivästä hän ei paljoa tiennyt, oli kuin turtunut kuumeesta ja kivusta. Hän hoippui kylpyyn, pukeutui pitkään paitaan ja sukkiin. Hoitaja auttoi häntä leikkaushuoneeseen. Siellä oli vastassa kaksi lääkäriä, Hermia ja pari muuta hoitajaa. Aimo hätkähti ja muisti unessa näkemänsä saman nahalla päällystetyn pöydän, märän villavaipan ja ihmiset. Hän nousi itse pöydälle, kostea huopa heitettiin hänen päälleen ja Hermia kumartui hänen ylitsensä ja painoi nukutuskoppaa suulle.
— Ei niin äkkiä, sanoi Aimo ja työnsi pois ellottavaa koppaa, — minä itse hengitän hiljaa… hiljaa…
— Onko rihma ja neula valmiina? kuuli hän lääkärin kysyvän.
— Valmis en, sanoi Hermia. — Ai, minä en muistanutkaan ostaa kummisormia!
— Kuinka käy, kun ei ole kummisormia, mutisi sairas.
Sitten kaikki hävisi.
* * * * *
Joku piteli häntä leuasta ja huusi: — Herätkää, tohtori!