Häntä paleli ja janotti eikä suu tahtonut puhua.
— Antaa nukkua vain, kyllä hän tähän kurjuuteen ennättää herätä, sanoi lääkäri.
— Hän voi nukkua ainaisesti, sanoi Hermian ääni aivan lähellä.
— Antakaa hänelle joku teelusikallinen vettä suuhun, niellä ei saa mitään, kuului lääkärin ääni.
Aimo kuunteli nyt vain omaa tuskaansa, joka oli kiihtynyt ja muuttanut vatsan pohjaan.
— Janottaa, sanoi hän, mutta kukaan ei kuullut, vaikka kaksi ihmistä seisoi lattialla. Kummallista, kuinka huone oli muuttunut. Olihan tuossa samanlainen akkuna ja hänen omat kirjansa pöydällä, kello ja sama pesupöytä kuin ennenkin. He olivat varmaan kantaneet hänet toiseen huoneeseen leikkauspöydältä, toiselle puolelle käytävää. Sänkykin oli nyt toisinpäin kuin siellä entisessä huoneessa. Siellä oli ollut ihana olla, suloinen elämän lepo ja herttainen lämpö. Täällä oli kolkkoa ja tuskallista. Joku tuli lähelle ja hän yritti jälleen sanoa: — janottaa.
Nainen ymmärsi ja antoi hänelle teelusikalla vettä ja huusi:
— Ei saa niellä, pitää sylkeä pois, kun on kastanut suuta.
— Lieneekö tuo Hermia, ajatteli Aimo eikä jaksanut käsittää. Tuska vatsanpohjassa piti vallassaan vieden muun tunnon.
— Kovin on heikko, kuuli hän naisäänen sanovan toiselle.