Taas kului pitkä aika kolottavassa tuskassa, liikkumattomuudessa ja tukehuttavassa janossa.
— Kummallista tämä on, sanoi jokin ääni. — Suutari on paljon virkeämpi, vaikka hänen haavansa jätettiin auki ja tämän pitäisi olla parempi, koska se neulottiin kiinni.
— Minä olin mukana leikkauksessa enkä ole sen kauheammassa paikassa vielä eläissäni ollut.
— Kuinka niin, olethan sinä nähnyt jo satoja.
— Tohtori kirosi ja oli äkäinen koko ajan, hän oikein kipinöitsi vihasta, ja neiti oli kalpea kuin kuolema, väliin vaan muljautti silmiään. Katsos, se kone, termogaattori, miksi ne sitä sanovat, ei toiminut, pumppu oli mennyt rikki. Tohtori tahtoi polttaa jotakin haavassa eikä saanut rautaansa kuumaksi. Silloin hän tarttui itse koneeseen, itse, arvaas, puhtailla käsillään ja sitten hän taas piteli haavaa. Sano minun sanoneeni, sinne voi tulla mätää. Ja kuinka hän pumppusi! Me luulimme kaikki sen räjähtävän.
— Kenenkä syy sitten oli, että pumppu oli rikki, mahtoi katsoa itse.
— Tohtori luotti neitiin.
— Eikö sitä katsottu ennen leikkausta?
— Ei, kun ei sitä ole hiljan käytetty.
— Se raukka valittaa, lieneekö sillä tuskia.