— Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.
Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella. Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.
Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan äidille.
— Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme! sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. — Minä tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.
— Ei tarvitse, sanoi Silla, — katsohan tuonne, eteisen seinälle!
— Telefoni! huudahti tohtori. — Kas, kun en sitä ennen huomannut! Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta se oli kirjoitettu kanteen.
— Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.
Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.
— Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. — Katsos, tässähän on pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras, aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.
— Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen pois Sillasta.