— Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.
— Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.
— Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun näköinen, että oikein sääliksi käy.
— Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.
— Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen, puolustan heikompaa.
Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei väitellä.
— Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.
En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.
— Leikattiinko se?
— Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.