— Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan näitä, niin puretaan.
Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä, vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa vastatanssijanaan.
Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa kuin rakastuneen miehen hurmiota.
— Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja suuteli kevyesti.
— Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.
— Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas…
— Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme täällä?
— Minun työni on täällä.
— Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.
— Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka avoimeksi.