— On, sanoi hän varmasti. — Hänessä oli sama Jumala kuin minussa, puhui ja eli hänessä, köyhässä ihmisessä, ilmaisten siten itsensä. Kristuksen veri tuli ihmisten päälle, sillä he lankesivat eivätkä nousseet. Mutta toisille se tuli lunastukseksi, sillä he näkivät lankeemuksen ja nousivat.
Hän oli kasvanut puhuessaan ja valokehä pään ympärillä selveni.
— Teidän armeijanne saarnaa veriuhria! Hänen hyvä hymynsä ja lempeä äänensä rauhotti minua.
— Sanoinhan, että kullakin on oma Jumalansa. Julman ihmisen Jumala on julma, hyvän on hyvä, rakastavaisen on rakkaus. Eihän Jumala muuten olisi meidän lihassamme ja veressämme. Eikä Kristuksen veri voisi meitä muuten lunastaa. Sen mukaan kuin me voitamme elämää hävittäviä voimia lihassa ja veressä, muuttuu Jumala meissä, uudesti synnyttäen elämämme. Sillä tavalla me kasvamme Jumalassa.
— Sinä olet syvästi eläytynyt näihin ajatuksiin.
— Minä tarvitsen ajatuksia, olen aina ollut yksin.
— Olethan sinä ollut naimisissa!
— Olen.
— Älä sitten puhu yksinäisyydestä.
— Hän ja minä emme koskaan saavuttaneet toisiamme.