Sana antoi sanan, ja niin hän pian avomielisesti kertoi entisyydestään.
Läksimme puistoon kävelemään ja astuimme hitaasti hämärää kujaa.
— Tiedätkös, Helga, minusta on hiukan omituista, että sinä, uskonnollinen ihminen, olet miehestäsi eronnut.
— Ehkä juuri sen vuoksi. Jos ihmisellä on oma Jumalansa, on hänellä myös oma rakkautensa.
— Kaikki rakastavaiset kuuluvat luulevan, että heidän rakkautensa on erikoisempaa kuin muiden.
— En tiedä, sanoi Helga painaen kuuman kätensä ranteelleni, ja äänen soinnusta kuulin, että entisyys oli elävästi vallannut hänet. — Hän tahtoi pakottaa minua, vaatia ja ottaa. Sitäpaitsi oli välillämme jotakin outoa. Minä en osaa sitä tarkoin selittää.
— Ja sinä läksit.
— Sivulta katsoen saattaa tuntua ehkä hupsulta, mutta silloin… ja aina vieläkin se on minulle suuri tuska. Se on kuin syöpynyt minuun ja pakkautuu mieleen herkkinä ja kuumina ajatuksina.
— Miksi te sitten elätte erillänne? Onko se hänen tahtonsa?
— Ei, en tiedä, ehkä hän tahtoo pysyä erillään.