— Mutta miksi te sitten menitte ollenkaan naimisiin?
— Se oli kaiketi sallittu. Me olimme hyvin onnelliset ensin. Hän nosti minut toisinaan käsilleen ja kantoi ympäri huoneen poikamaisesti vallattomana. Väliin juoksimme kilpaa ympäri aseman — hän oli asemapäällikkö — ja huusimme suureen ääneen, kun saavutimme toisemme. Voin vielä itkeä ilosta muistellessani sitä. Ja kun oikein raskaaksi käy, silloin palaan ajatuksissani pieneen huoneeseen pihan puolelle. Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä. Köyhän kalleudet ovat olemattomia.
— Ehkä hänkin sitä ajattelee ja silloinhan se olisi…
— Hänkö? Ei, silloin hän olisi koettanut saada minut takaisin. Nyt olemme olleet viisi vuotta erillämme. Sekin todistaa, että minun vaistomainen pakoni oli välttämätön.
— Minä olen pitänyt sinua hyvin järkevänä, Helga, mutta tätä minä en ymmärrä. Kerro minulle, kuinka sinä läksit hänen luotaan; ehkä se selvittäisi, ja minä voisin auttaa sinua aukomaan pahoja solmuja.
— Voin kertoakin, mutta tuskin sekään asiaa selvittää, enhän sitä itsekkään ymmärrä. Mieheni asema oli lähellä kaupunkia ja ihan meidän asemamme vieressä oli tiilitehdas, jossa Eeli puuhaili kaiket lomahetkensä. Minä olin toisinaan melkein varma, että se olikin hänen tehtaansa, mutta kun ei hän sitä tunnustanut, niin täytyi minun kaiketi uskoa, että se oli vain jonkinlaista urheilua Eelille. Meidän ruokahuoneessamme oli kassakaappi ja siinä säilytettiin tehtaan tilikirjoja ja papereita. Kerran kun Eeli istui pöydän ääressä selaillen tilikirjoja, satuin ottamaan avonaisesta kaapista kellastuneen paperin käteeni. Paperi ratisi kädessäni ja Eeli kääntyi katsomaan minuun. Äkkiä hän syöksyi pystyyn ja kiskaisi paperin kädestäni katsoen minuun hurjistuneena. Se oli silmänräpäyksen hetki enkä voi koskaan sitä unohtaa. Eeli hillitsi samassa itsensä ja sanoi sortuneella äänellä:
— Älä välitä tästä. Minä olen kaiketi hyvin hermostunut.
Hän rutisti paperia kädessään ja teeskennellen välinpitämättömyyttä sanoi: — Mitä sinä luulet tässä olevan?
— En ehtinyt sitä lukea.
Olihan tuo vain pieni, typerä kohtaus, mutta se katkeroitti mieleni enkä voinut päästä siitä eroon viikkoihin. Olimmehan olleet kuin yksi sielu ja yksi ajatus, siltä minusta ainakin oli tuntunut. Kun kellastunut paperi uhkasi muuttua kohtaloksemme estäen kaiken hellyyden ja mielenrauhan, yritin tehdä siitä lopun lähennellen Eeliä. Silloin sattui uusi kohtaus. Eeli tuli tiiliuunilta, kädessänsä amerikalaissuomalainen lehti.